Vanhuudesta ja muista riivaajista
Vanhentuminen voi olla hämmentävä kokemus, etenkin jos joutuu omaa elämän kokemustaan peilaamaan huomattavasti itseään nuoremmassa seurassa . Tavalla tai toisella.
Itse olen törmännyt aiheeseen autokoulun penkissä parhaillaan istuessani. Ei ihan vielä 18-vuotta täyttäneiden kuljettajaopiskelijakollegoiden kanssa olen yrittänyt jotenkin samaistua samalta viivalta kaikkeen asennekasvatusmateriaaliin. Siihen kuinka nuorena ei vielä ymmärrä riskejä ja harkintakyky voi pettää, kun ne kaverit yllyttää kokeilemaan omia rajojaan.
Hieman on hankalaa, koska ymmärtää kyllä kaikki riskit liiankin piinallisen hyvin, kun on nähnyt erinäiset crash-test-dummy-roolituksella esitettävät horrorhavaintofilmit jo riittävän monta kertaa, ja jos joku kaveri siinä vieruspenkillä ikinä alkaisi kirittämään tyyliin " et varmaan uskalla", niin lähinnä heittäisin tyypin pientareelle.
On myös hieman häiritsevää, kun autokoulussa haluaisi todella oppia etenkin kaiken turvalliseen ajamiseen liittyvät asiat kunnolla, niin siinähän pissikset lojuu penkeissään teoriatunneilla asenteella: ope on tyhmä ja emmää tiiä, tai ihan sama, tai niinku sillee. Ikinä elämässäni en ole tuntenut itseäni niin nörtti-hikariksi kuin autokoulun teoriatunneilla.
Samoilla tunneilla käy myös liki 60-vuotias naishenkilö, joka taas puolestaan ripustautuu minuun, lähimpänä hänen ikäviiteryhmässä olevanaan ja hänen seurassaan taas olo on kuin lukiolaisella. Argh!
Mutta, jos unohtaa tuon vain teoriatunneilla tätifiiliksiä synnyttävän ilmapiirin, niin ajotunneilla onkin ihan erimeininki. Siellä on hauskaa. Ainakin näin 6 ajotunnin kokemuksella touhu on aivan hulvattoman hilpeän kivaa, koska autoileminen on itsessään hauskaa ja sen opetteleminen siellä ratin ääressä synnyttää roppakaupalla koomisia tilanteita, joissa pääsee nauramaan itselleen.
Ja kerrankin tuntuu, että oppiminen etenee suoraviivaisesti, ilman mitään turhia kertauksen autuaita opinsaunoja. Tänään älysin sen kuinka peruutetaan parkkiruutuun kahden auton väliin. Ensimmäisen kerran vain tein sen ymmärtämättä mitä tein, mutta nyt syttyi lamppu ja koin ns. heureka hetken, jotka ovat aina mukavia.
Eräs huomattavan hämäävä juttu autoilussa on ryömittäminen. Opettajat tuntuvat ilakoivan jokaisesta hyvin onnistuneesta ryömityksestä suunnattomasti, mutta käsittääkseni se ei ole kovinkaan käyttökelpoinen toimimenpide kovinkaan moneen tilanteeseen autoilussa ylipäänsä. Kertokaa, jos tiedätte mikä tämä ryömittämisen ilosanoma on.
Auton olen sammuttanut vasta kerran, ja vielä en ole ihan tolkuttomasti koheltanut. Nöyryyttävimpiä hetkiä on ollut, kun olen muutoin kohtuullisesti sujuneen ajotunnin päätteeksi yrittänyt nyhtää epätoivon vimmalla virta-avainta virtalukosta virran ollessa päällä.
Kaikkiaan käsittämättömin osa-alue autossa ovat polkimet.
Ihmisellä on kaksi jalkaa. Miksi polkimia on kolme?
Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään tämän käyttöliittymän hyödyt, mutta jotakin lähtökohtaisesti järjenvastaista tässä on. Ensiksikin on vaikea ymmärtää tätä hidastusjuttua. Niin kaasua hölläämällä, kuin jarrua painamalla, kuin kytkimen pohjaan lykkämällä voi hidastaa vauhtia, ja jopa pysähtyä.
Kytkimellä on vielä sitten kaiken lisäksi oma kimppakiva vaihdekepin kanssa, ja kaasun päätehtävä on lisätä vauhtia, eli tehoja eli kierroksia moottorissa. No mitä poljinta sitten missäkin tilanteessa on painettava tai höllättävä, jos vauhtia haluaa hidastaa? Milloin riittää pelkkä kaasun hölläys (ns. moottorijarrutus) , koska sitten painaa jarrua ja milloin se kytkinkin on survaistava pohjaan tai sitten vaihtoehtoisesti pidettävä jossakin ns. tuntumassa.
Ei tämä ihan optimaalisin käyttöliittymä taida olla. Oikeasti ihmettelen, miksi kaikki eivät aja automaattivaihteisilla autoilla? Niissä on sentään saman verran polkimia, kuin ihmisellä on jalkoja.
Itse olen törmännyt aiheeseen autokoulun penkissä parhaillaan istuessani. Ei ihan vielä 18-vuotta täyttäneiden kuljettajaopiskelijakollegoiden kanssa olen yrittänyt jotenkin samaistua samalta viivalta kaikkeen asennekasvatusmateriaaliin. Siihen kuinka nuorena ei vielä ymmärrä riskejä ja harkintakyky voi pettää, kun ne kaverit yllyttää kokeilemaan omia rajojaan.
Hieman on hankalaa, koska ymmärtää kyllä kaikki riskit liiankin piinallisen hyvin, kun on nähnyt erinäiset crash-test-dummy-roolituksella esitettävät horrorhavaintofilmit jo riittävän monta kertaa, ja jos joku kaveri siinä vieruspenkillä ikinä alkaisi kirittämään tyyliin " et varmaan uskalla", niin lähinnä heittäisin tyypin pientareelle.
On myös hieman häiritsevää, kun autokoulussa haluaisi todella oppia etenkin kaiken turvalliseen ajamiseen liittyvät asiat kunnolla, niin siinähän pissikset lojuu penkeissään teoriatunneilla asenteella: ope on tyhmä ja emmää tiiä, tai ihan sama, tai niinku sillee. Ikinä elämässäni en ole tuntenut itseäni niin nörtti-hikariksi kuin autokoulun teoriatunneilla.
Samoilla tunneilla käy myös liki 60-vuotias naishenkilö, joka taas puolestaan ripustautuu minuun, lähimpänä hänen ikäviiteryhmässä olevanaan ja hänen seurassaan taas olo on kuin lukiolaisella. Argh!
Mutta, jos unohtaa tuon vain teoriatunneilla tätifiiliksiä synnyttävän ilmapiirin, niin ajotunneilla onkin ihan erimeininki. Siellä on hauskaa. Ainakin näin 6 ajotunnin kokemuksella touhu on aivan hulvattoman hilpeän kivaa, koska autoileminen on itsessään hauskaa ja sen opetteleminen siellä ratin ääressä synnyttää roppakaupalla koomisia tilanteita, joissa pääsee nauramaan itselleen.
Ja kerrankin tuntuu, että oppiminen etenee suoraviivaisesti, ilman mitään turhia kertauksen autuaita opinsaunoja. Tänään älysin sen kuinka peruutetaan parkkiruutuun kahden auton väliin. Ensimmäisen kerran vain tein sen ymmärtämättä mitä tein, mutta nyt syttyi lamppu ja koin ns. heureka hetken, jotka ovat aina mukavia.
Eräs huomattavan hämäävä juttu autoilussa on ryömittäminen. Opettajat tuntuvat ilakoivan jokaisesta hyvin onnistuneesta ryömityksestä suunnattomasti, mutta käsittääkseni se ei ole kovinkaan käyttökelpoinen toimimenpide kovinkaan moneen tilanteeseen autoilussa ylipäänsä. Kertokaa, jos tiedätte mikä tämä ryömittämisen ilosanoma on.
Auton olen sammuttanut vasta kerran, ja vielä en ole ihan tolkuttomasti koheltanut. Nöyryyttävimpiä hetkiä on ollut, kun olen muutoin kohtuullisesti sujuneen ajotunnin päätteeksi yrittänyt nyhtää epätoivon vimmalla virta-avainta virtalukosta virran ollessa päällä.
Kaikkiaan käsittämättömin osa-alue autossa ovat polkimet.
Ihmisellä on kaksi jalkaa. Miksi polkimia on kolme?
Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtämään tämän käyttöliittymän hyödyt, mutta jotakin lähtökohtaisesti järjenvastaista tässä on. Ensiksikin on vaikea ymmärtää tätä hidastusjuttua. Niin kaasua hölläämällä, kuin jarrua painamalla, kuin kytkimen pohjaan lykkämällä voi hidastaa vauhtia, ja jopa pysähtyä.
Kytkimellä on vielä sitten kaiken lisäksi oma kimppakiva vaihdekepin kanssa, ja kaasun päätehtävä on lisätä vauhtia, eli tehoja eli kierroksia moottorissa. No mitä poljinta sitten missäkin tilanteessa on painettava tai höllättävä, jos vauhtia haluaa hidastaa? Milloin riittää pelkkä kaasun hölläys (ns. moottorijarrutus) , koska sitten painaa jarrua ja milloin se kytkinkin on survaistava pohjaan tai sitten vaihtoehtoisesti pidettävä jossakin ns. tuntumassa.
Ei tämä ihan optimaalisin käyttöliittymä taida olla. Oikeasti ihmettelen, miksi kaikki eivät aja automaattivaihteisilla autoilla? Niissä on sentään saman verran polkimia, kuin ihmisellä on jalkoja.
Lähetä kommentti