Kottola

Ja valitettavasti näitä kohtaloita tulee vastaan "oikeassakin" elämässä, laivan ulkopuolella. Liikaa on niitä lapsia, joista sanotaan "Sehän olis ihan fiksu tyttö/poika, jos vaan lähtökohdat olis erilaiset." Töissä ei oikein aina tiedä, pitäisikö itkeä vai itkeä vai huutaa (ei lapsille), ja se tekee siitä aika rankkaa duunia toisinaan.

Usein tuntuu siltä, että lapsenhankintaan tarvittaisiin jokin lupa. Eikös se tässä koulutuksen luvatussa maassa voisi olla vähintäänkin opistotasoinen vanhemmuuskurssi? Tai mikä ettei saman tien amk-tutkinto, jotta saataisiin tilastoissa kaikki lapsiperheet korkeakoulutetuiksi!

Tai toisaalta, kun liikaa lisääntyville koaloillekin asetetaan ehkäisykapseleita, niin samaten niitä voisi laittaa alkoholisoituneille/moniongelmaisille ihmisille. Ei siis mitään raakaa sterilointia, vaan väliaikainen lapsentekoesto. Myös miehille. Kapselin saisi pois vasta sitten, kun pystyisi osoittamaan kykenevänsä vanhemmaksi.

mutta millaisia ihmisiä näistä lapsista tulee aikuisina?

Lisääkö vanhempien välinpitämättömyys omaa kykyä empatialle/rakkaudelle vai tuleeko lapsista vanhempiensa kaltaisia?

Voiko huono esimerkki olla kasvattava siinä missä hyväkin?

Luulisi että nämä lapset aikuisina, jos lapsia hankkivat, kasvattaisivat ne täysin päinvastoin kuin vanhempansa, peilaten omia kurjia lapsuusvuosiaan.

Miten mahtaa olla? Osa toki ei varmaan ehjänä säily, mutta jotkut varmastikin. Ehkä kehittyvät ihmisinä ja persoonina hitaammin virikkeettömässä ilmapiirissä, mutta tuleeko heistä heikkoja vai vahvoja ihmisiä? Välinpitämättömiä vai symppiksiä? Vai oppivatko vain peittämään kaikki omat tunteensa ja ajatuksensa muilta?

Muistan yhden telkkariohjelman, jossa kerrottiin kuinka lestadiolaisperheen lapsi vihdoin täysi-ikäisenä pääsi pois vanhempiensa luota. Toipuminen ja elämään sopeutuminen vei pari vuotta, mutta hyvä ihminen hänestä kuitenkin tuli. Taisi jopa antaa anteeksi vanhemmilleen, vaikkei heihin enää yhteyttä pitänytkään. Enkä nyt tarkoita, että kaikki lestadiolaiset ovat huonoja vanhempia. Nämä kuitenkin olivat.

Paha mennä sanomaan, kun ei ole vankkaa tietoa. Mutu-tuntumalla veikkaisin, että kaltoinkohdelluilla lapsilla on usein huono itsetunto aikuisenakin.

Useita kertomuksia on lukenut ja kuullut niistä, jotka valitettavasti jatkavat kierrettä omille lapsilleenkin. Vaikka kuinka pienenä olisivat inhonneet alkoholisti-, pahoinpitelijä-, tai insestivanhempiaan, niin silti monet tekevät samoin omille lapsilleen, koska ovat käyttäytymismallin kotoaan oppineet. Tai valitsevat sellaisen ongelmapuolison.

Onhan niitä selviytyjiäkin, jotka ovat absolutisteja, rauhallisia ja mukavia. Jopa henkisesti vahvoja ja tasapainoisia. Toivottavasti heitä on enemmistö.

Teoria, tai ehkä pikemmikin mutu empirian metodilla tuotettu ajatuskoe:

Hypoteesit: Voisikohan olla olemassa näkökulmaeroja lapsuus-vanhemmuusasetelmaan? Onko vanhemmuuden normeja liikaa?

Jos ei ole vielä itse kokenut vanhemmuutta, niin lapsuus-vanhemmuus asetelmasta on vain omakohtainen kokemus lapsena olemisesta.

Pilttinähän näkee vanhempansa kaikkivoipaisina jumalolentoina. Iän myötä käsityskyky asioiden suhteen paranee, ja tämä käsityskyky paitsi rapauttaa vanhemmuuden glooriaa, myös ehkä synnyttää tervettä realismia vanhemmuuden kaikkivoipaisuuden vaatimuksia kohtaan.

Mutta kun itse on harkitsemassa astelemista vanhemmuuden kaltevalta näyttävälle alustalle, kaikki näköpiirissä olevat esimerkit näyttävät tylyiltä ja traagisilta.
Mutta mikä onkaan pilttinäkökulma?

Esimerkki: sylivauvaiässä olessani vanhempani halusivat lähteä kesälomamatkalla tanssilavalle. No he tai siis me lähdimme. Minä matkasin vaunuissa uinuen ja he salakuljettivat tanssipaikalle kaljat minun vaunujen jalkopäässä. Tarina kertoo, että tanssilavan portsari oli pilke silmäkulmassa epäillyt, että onko siellä vaunuissa lasta laisinkaan. Kävi katsomassa ja ihailemassa näkemäänsä. Ja enkä ollut ainut lapsonen parkissa tanssilavan luona. Vanhemmat olivat kokonaisia ihmisiä, vanhemmuus ja perhe-elämä oli julkista ja kaikkialla läsnä olevaa elämää, eikä kodin seinien sisälle sullottua kasvatusteatteria.

No. Tänä päivänä tämä olisi ihan rautaista lööppikamaa, ja olisin taatusti huostaanotettu vilauksessa.

Mutta onko minulle jäänyt trauma, josta olisi pitänyt minut pelastaa? No tokikin olut kyllä maistuu, mutta tanssilavaiskelmä ei kyllä puhuttele. Mitä tästä voi päätellä, vai voiko mitään?

Nykyäänhän on vahvasti tarjolla ihanne kaiken kauniiksi tekevästä, uhrautuvasta, esteet lakaisevasta curling-vanhemmuudesta, jossa piltit pumpuloidaan kauas todellisuudesta.

Tämän vanhemmuuden lähes paholaismainen vastakohta on vahempien ja perheen todellinen elämä kaikkine tapahtumineen ja ongelmineen, ja johon lapset otetaan mukaan perheenjäseninä, ja jolloin ongelmat paitsi kohdataan yhdessä, ne myös selvitetään yhdessä.

Näiden normipaineiden kanssa painiessa lopputulos usein on, että perheissä ei ole ihmisiä, vaan suositusten ja normien mukaisia rooleja noudattavia ja suorittavia kasvattajia ja kasvatettavia, ja tämän asetelman vaatimia rakennettuja näyttämöitä ja tavarakulisseja. Kannustavia supervalmentajavanhempia ja itseään monin harrastuksin menestyksen tielle trimmaavia lapsosia.

Inhimillisen elämän alkeellisenkaan ongelman asteleminen, tätä hartaudella rakennettua idylliä häiritsemään, romahduttaa koko korttipakan. Muutos johtaa kriisiin, ja kriisi johtaa tuhoon. Kulissien täyttämällä, unelmien käsikirjoittamalla ja normien roolittamalla näyttämöllä ei ole tilaa ongelmille, eikä niiden perhettä yhdessäpitäville ratkaisuille.

Varmaan tuokin, mitä Rique sanoo, on totta. Vanhempien pitäisi yhtäkkiä ollakin superäitejä ja -isiä, eikä kukaan ole sellainen. Eikä sitä pidäkään vaatia.

Mutta kaikella on silti rajansa. Siinä missä supervanhemmuus on sula mahdottomuus, pelkkä välittäminen ja huolehtiminenkin tuntuu toisille olevan liian vaikea juttu.

Mistä se johtuu? Onko aikuisilla todellakin niin paljon paineita, ettei omille lapsille riitä enää aikaa? Entä mistä johtuu se, että vanhempainilloista ovat järkiään poissa juuri ne vanhemmat, joiden lapsista ollaan koulussa eniten huolissaan? Kasvatuspaineista?

Jotenkin en ihan tuotakaan osta.

Ne lapset, joista joutuu olemaan huolissaan, ja joiden vanhemmat eivät vanhempainiltoihin tule, ovat ehkä juuri kuvaamani prosessin uhreja. Perhe on ongelmissa, joita ei yhdessä kyetä ratkaisemaan. Perhe-elämän näyttämö on kriisiissä, johon ei ratkaisuja, eikä myöskään apua mahdu eikä haluta.

Kasvatuspaineet synnyttävät myös hyvän vanhemmuuden sosiaalisen normipaineen. Haluaako kenkään tulla tunnustamaan lapsensa luokkakavereiden vanhemmille, että perheessä on ongelmia, ja joihin oma lapsi oireilee? Pitääkö tunnustaa? Ja mitä se sitten auttaa itse perheen ongelman ratkaisussa lapsen koulunkäyntiongelmien suhteen? Vanhempainilta ei taida olla se paikka, vaan henkilökohtaisempi ja luottamuksellisempi lähestyminen. Ehkäpä? Onko sellaiselle tilaa?