Kottola

Perinnönjako voi olla juurikin niin uskomatonta puuhaa, kuin fiktiivisistä tarinoista ehkä myös olette lukeneet. Voin kertoa. Tarjoutuessani auttamaan asiassa, enpä voinut aavistaa, miten sotkuiseksi asiat myös todellisessa elämässä voisivat mennä. Mutta nytpä tiedän. En toki ihan sokkona tilanteeseen astunut, koska tiesin, että vanhoja jännitteitä ihmisten välillä oli ihan riittävästi. Mutta silti. Tämä on ollut jotakin aivan absurdia.

Olen saanut seurata yli puolen vuoden ajan neljän sisaruksen välistä tappelua, nujakointia, mököttämistä, rintamalinjojen vetämistä, vääriä käsityksiä, vanhojen riitojen esille kaivamista, mykkäkoulua, epäluuloa, salailua, epärealistisia toiveita, valehtelua, ristiriitaisia tietoja ja käsityksiä, julmia syytöksiä, vastuun välttelyä, peräänantamattomia periaatteellisuuksia, regressiota ja irrationaalisia tunteenpurkauksia.



Joissakin käsittämättömissä tilanteissa (kuten perinnönjaossa) esim. Arabian piippuleimalla varustettu mikätahansa joutava kippo, voi nostaa kummallisia tunteita pintaan. Kuvan kannu ei liity tarinaan, kaksi muuta Arabian kannua surullista kyllä.

Olenpa sitten avunantolupaukseni mukaisesti ollut tarvittaessa välittämässä, neuvottelemassa ja maanittelemassa osapuolia sopuun, yhteisymmärrykseen ja asioiden ratkaisuun. Ja tarvetta on totisesti piisannut!

Olen tunteiden pahimmoilleen kuohuessa ollut valamassa öljyä laineille, palauttamassa katkeneita puheyhteyksiä ja etsinyt ratkaisuja kiistakysymyksiin. Olen nujakan aikana kolunnut lakitekstien parissa ja selvittänyt niin perintölakia, kuin maakaaren kiinteistökauppaa koskevia pykäliä, kun jopa lakimiesten välityksellä käyty keskustelu perinnön kiinteän omaisuuden myymisestä ajautui täydelliseen umpikujaan. (Ja olen ollut lopulta jopa valtakirjalla allekirjoittamassa kauppakirjaa, kun osapuolet eivät voineet tunnekuohujen vuoksi olla edes samassa huoneessa!)


Maljakko noin yleensä esineenä on vain lasia ja leikkokukkien esillepanoväline. Perinnönjaossa maljakko kokee esineenä täydellisen muutoksen korvaamattomaksi aarteeksi ja muistoesineeksi. Perijä voi myös löytää itsestään yhtäkkiä suomalaisen taidelasin ja designin omistautuneen palvojan ja vaalijan, etenkin jos maljakon pohjasta löytyy esim. jotain tosi jänskää kirjoitusta, kuten maagiset sanat "Tapio Wirkkala" tai "Timo Sarpaneva".


Nyt vihdoin asiat ovat siinä pisteessä, että irtaimiston jaosta on noin 95 prosenttinen yksimielisyys osapuolten välillä (maljakot löysivät uudet kodit), ja kiinteä omaisuus on enää yhden pienen tontin myyntiä vajaa selvä. Myös auki revityt haavat ovat umpeutumassa, loukkaukset anteeksiannettu ja muu ylenmääräinen tunnekuohunta vaimenemassa. Sopuisuutta, yhteistä tahtoa, oikeudenmukaisuuden kokemusta ja tulevaisuuteen katsomista orastaa.

Ihan mielenkiintoista matskua tämä on elämänkoulussa ollut. Mutta välillä kyllä usko ihmisiin, ja eritoten usko ihmisten kykyyn rationaalisiin ratkaisuihin, on kärsinyt kovastikin tätä touhua seuratessa, ja siihen ikävä kyllä liiaksikin mukaan joutuneena. Riitelevät osapuolet olivat kaikki kuitenkin jo yli 50-vuotiaita, ja olisi luullut elämänkokemuksen heillekin jo jotakin opettaneen. Mutta kai sitten uuden tilanteen edessä eivät runsaatkaan aikaisemmat elämänkokemukset yksistään auta toimimaan viisaasti.

Ehkäpä koko näytelmän opetus voisi olla se, että läheisten ihmisten kanssa kannattaa pitää hyvät ja avoimet keskusteluyhteydet läpi elämän, riidat riidellä reilusti aikanaan ja myös sopia tuoreeltaan, ja ettei materiaan parane liikaa kiinnittää huomiota.

Mutta tiiä sitten tuota, mihin sitä kaikkeen outoon itsekin joutuu/päätyy/ryhtyy. Mutta ainakin tuntuu kyllä mahdottomalta kuva itsestä rähisemässä liki 60-vuotiaana jonkun maljakon, ryijyn tai minkään muun roinan perään. Kenenkään kanssa. Edes mistään ns. periaatteellisesta syystä.

kertoi:: Rique Rique Sputnik on torstaina, syyskuuta 21, 2006 kello:: 00:34 | permalinkki