Midsummer Night's Dream
Eihän sitä pitäisi ihmetellä, mutta joka vuosi kaksi viikkoa ennen juhannusta pientä päätäni alkaa askarruttamaan, mikä ihme suomalaisilla on tämän keskikesän juhlan kanssa? Miksei saa olla rauhassa? Miksi täytyy tehdä hulppeita suunnitelmia ja minuuttiaikatauluja?
Juhannusantipatiani alkoivat jo alle kaksikymppisenä. Aiheuttajana oli mökkijuhannus helvetistä, siis se, jonka aikana kaverini möi kärkkärini ohikulkijoille (yksi vitosella, kolme kympillä, kauppa kävi), vuokramökistä hajosi sohva, pojat tilasivat ravintolassa pizzan kanssa viskiä kun maito oli niin kallista, join omat viinani jo torstai-iltana, vaikka oikeastaan paikalle piti alun alkaen saapua vasta perjantaina, ja niin edelleen.
Kohtalokkaita jälkiseuraamuksiakin tuosta jussista oli useillakin seurueen jäsenillä, mutta niiden elaborointi olisi jo suoranaista blackmetal-synkistelyä.
(Samasta syystä skippaan tässä välissä myös sen juhannuksen, jolloin eräs lukuisista existäni jahtasi minua umpikännissä leipäveitsen kanssa.)
Sen jälkeenkään hohdokkaita juhannuksia ei juuri ole ollut.
Yhtenä vuonna minut kutsuttiin mökille, ja porukka oli sellainen, että tunsin etukäteen vain yhden ihmisen. Kiireesti työpäivän jälkeen täpötäyteen junaan tuntikausiksi, kohti etelää, ja koko matkan edessäni istui lievästi alkoholisoituneen näköinen nainen, joka vaikutti kuntonsa puolesta siltä, että oksentaa syliini hetkenä minä hyvänsä.
Vaikka sitä ei tapahtunut, kärsimysnäytelmä matkasta muodostui siksikin, ettei tuo laitapuolen matkakumppanini ollut hetkeäkään hiljaa Seinäjoki-Riihimäki välillä, ei silloinkaan, kun laitoin korvilleni kuulokkeet.
Tuon koettelemuksen jälkeen mökki kuin mökki on tietysti taivas, etenkin jos läsnäolijat ovat ihmismäistä porukkaa.
Ja olihan se ihan kivaa.
Jos ei lasketa sitä, että näiden uusien, outojen, aikuisten ihmisten mielestä
a) ruokailutottumukseni olivat naurettavat (kasvissyöjät, käsi ylös!),
b) humanistit pellejä (no, kaikilla ei ole haluakaan Otaniemeen), ja
c) kieltäytyminen vesihiihdosta krapulassa silkka pelkuruuden osoitus.
Eikä kenestäkään ollut epäasiallista sanoa sitä ääneen.
Okei, okei. Olen herkkis. Otan liian helposti itseeni tuollaiset asiat.
Mutta tälläkin juhannuksella, johon yhdistyi myös silloisen poikaystävän vanhempien ensitapaaminen, oli kohtalokkaat seuraukset.
Tai ehkä minun pitäisi syyttää erosta vain itseäni. Mitäs olen niin helposti pompoteltavissa, että suostun syömään lihaa poikaystävän vanhempien sitä tarjotessa, kun kyseinen herra on unohtanut mainita, että veggies only.
Viime juhannuksesta meinasi tulla ihan ok, oltiin täällä kotona. Grillailtiin rauhassa pihalla, mutta yhtäkkiä kuului rysähdys. Viereisessä risteyksessä sattui vuosisatojen autokolari, ja koko tienoo oli loppujussin kyttääjiä ja ihmettelijöitä täynnä.
Älkää siis syyttäkö minua, kun sanon, etten aio tehdä juhannuksena mitään erikoista. Se vain tarkoittaa, että minä en aio. Mutta jostain syystä tätä tuntuu olevan juhannushirmujen suomalaisten vaikea käsittää, ja niinpä tämä neiti on jälleen kerran kutsuttu jos jonkinmoisiin kemuihin, kun eihän se käy päinsä, että alle kolmikymppinen viettää rauhaisaa juhannusta perheen parissa.
Tiedän, olen liian helposti pompoteltavissa.
Ja lisäksi liian kiltti sanoakseni hyvää tarkoittaville ystävilleni ei.
Niin sitä taas mennään. Juhannustraditioni, eli nuorempien sisarusten Kalajoelle kuskaamisen lisäksi olen lupautunut perjantaiksi grillailemaan Oulun seutuville, lauantaiksi taas kotikaupunkiin kekkereihin, ja yhdeksänkymmenen prosentin varmuudella joku kehittää minulle ohjelmaa vielä sunnuntaiksikin.
Mutta aion olla positiivisin mielin.
Aion olla hyvä vieras.
Kas näin se käy:
1. En aio juoda niin paljon, että se aiheuttaa krapulan.
2. Aion tuoda mukanani omat ruokatarvikkeeni, jottei kenenkään tarvitse raataa hellan ääressä miettien, että mitähän se helvetin ruokarajoitteinen nyt mahtoikaan syödä.
3. Aion olla soittamatta kitaraa.
4. Aion olla koskematta mihinkään muihin kuin omiin stereoihini.
5. Aion olla se, joka tarvittaessa soittaa paikalle poliisin, palokunnan tai ambulanssin, tai soittaa suoraan ensiapuun ja kysyy ohjeita.
6. Aion auttaa emäntää/isäntää kokkaamisessa, grillin sytyttämisessä, siivoamisessa ja yleisen järjestyksen ylläpidossa.
7. Pyhästi lupaan ja vannon, etten missään tilanteessa lausu runoani Sivistys, vaikka kuinka tekisi mieli.
Kyllä, tästä juhannuksesta tulee hyvä, parempi kuin koskaan ennen.
Siis jos ei lasketa niitä lapsuuden juhannuksia, kun sai olla rauhassa kotona, leikkiä naapuruston lasten kanssa, juoda limukkaa 0,33 l lasipulloista, joita jussiksi ostettiin aina korillinen, ja jolloin sai aamuyöllä pissalla käydessään ihmetellä, miksi isä nukkuu kodinhoitohuoneen lattialla.
Oi niitä aikoja. Runoilija Harri Holtinkoskea mukaillen:
Lapsuuden iloista ei tullut päänsärkyä.
Leppoisaa jussia kaikille!
Muistakaa, että tarkoitus on rentoutua, ei pitää väkisillä hauskaa!
Juhannusantipatiani alkoivat jo alle kaksikymppisenä. Aiheuttajana oli mökkijuhannus helvetistä, siis se, jonka aikana kaverini möi kärkkärini ohikulkijoille (yksi vitosella, kolme kympillä, kauppa kävi), vuokramökistä hajosi sohva, pojat tilasivat ravintolassa pizzan kanssa viskiä kun maito oli niin kallista, join omat viinani jo torstai-iltana, vaikka oikeastaan paikalle piti alun alkaen saapua vasta perjantaina, ja niin edelleen.
Kohtalokkaita jälkiseuraamuksiakin tuosta jussista oli useillakin seurueen jäsenillä, mutta niiden elaborointi olisi jo suoranaista blackmetal-synkistelyä.
(Samasta syystä skippaan tässä välissä myös sen juhannuksen, jolloin eräs lukuisista existäni jahtasi minua umpikännissä leipäveitsen kanssa.)
Sen jälkeenkään hohdokkaita juhannuksia ei juuri ole ollut.
Yhtenä vuonna minut kutsuttiin mökille, ja porukka oli sellainen, että tunsin etukäteen vain yhden ihmisen. Kiireesti työpäivän jälkeen täpötäyteen junaan tuntikausiksi, kohti etelää, ja koko matkan edessäni istui lievästi alkoholisoituneen näköinen nainen, joka vaikutti kuntonsa puolesta siltä, että oksentaa syliini hetkenä minä hyvänsä.
Vaikka sitä ei tapahtunut, kärsimysnäytelmä matkasta muodostui siksikin, ettei tuo laitapuolen matkakumppanini ollut hetkeäkään hiljaa Seinäjoki-Riihimäki välillä, ei silloinkaan, kun laitoin korvilleni kuulokkeet.
Tuon koettelemuksen jälkeen mökki kuin mökki on tietysti taivas, etenkin jos läsnäolijat ovat ihmismäistä porukkaa.
Ja olihan se ihan kivaa.
Jos ei lasketa sitä, että näiden uusien, outojen, aikuisten ihmisten mielestä
a) ruokailutottumukseni olivat naurettavat (kasvissyöjät, käsi ylös!),
b) humanistit pellejä (no, kaikilla ei ole haluakaan Otaniemeen), ja
c) kieltäytyminen vesihiihdosta krapulassa silkka pelkuruuden osoitus.
Eikä kenestäkään ollut epäasiallista sanoa sitä ääneen.
Okei, okei. Olen herkkis. Otan liian helposti itseeni tuollaiset asiat.
Mutta tälläkin juhannuksella, johon yhdistyi myös silloisen poikaystävän vanhempien ensitapaaminen, oli kohtalokkaat seuraukset.
Tai ehkä minun pitäisi syyttää erosta vain itseäni. Mitäs olen niin helposti pompoteltavissa, että suostun syömään lihaa poikaystävän vanhempien sitä tarjotessa, kun kyseinen herra on unohtanut mainita, että veggies only.
Viime juhannuksesta meinasi tulla ihan ok, oltiin täällä kotona. Grillailtiin rauhassa pihalla, mutta yhtäkkiä kuului rysähdys. Viereisessä risteyksessä sattui vuosisatojen autokolari, ja koko tienoo oli loppujussin kyttääjiä ja ihmettelijöitä täynnä.
Älkää siis syyttäkö minua, kun sanon, etten aio tehdä juhannuksena mitään erikoista. Se vain tarkoittaa, että minä en aio. Mutta jostain syystä tätä tuntuu olevan juhannushirmujen suomalaisten vaikea käsittää, ja niinpä tämä neiti on jälleen kerran kutsuttu jos jonkinmoisiin kemuihin, kun eihän se käy päinsä, että alle kolmikymppinen viettää rauhaisaa juhannusta perheen parissa.
Tiedän, olen liian helposti pompoteltavissa.
Ja lisäksi liian kiltti sanoakseni hyvää tarkoittaville ystävilleni ei.
Niin sitä taas mennään. Juhannustraditioni, eli nuorempien sisarusten Kalajoelle kuskaamisen lisäksi olen lupautunut perjantaiksi grillailemaan Oulun seutuville, lauantaiksi taas kotikaupunkiin kekkereihin, ja yhdeksänkymmenen prosentin varmuudella joku kehittää minulle ohjelmaa vielä sunnuntaiksikin.
Mutta aion olla positiivisin mielin.
Aion olla hyvä vieras.
Kas näin se käy:
1. En aio juoda niin paljon, että se aiheuttaa krapulan.
2. Aion tuoda mukanani omat ruokatarvikkeeni, jottei kenenkään tarvitse raataa hellan ääressä miettien, että mitähän se helvetin ruokarajoitteinen nyt mahtoikaan syödä.
3. Aion olla soittamatta kitaraa.
4. Aion olla koskematta mihinkään muihin kuin omiin stereoihini.
5. Aion olla se, joka tarvittaessa soittaa paikalle poliisin, palokunnan tai ambulanssin, tai soittaa suoraan ensiapuun ja kysyy ohjeita.
6. Aion auttaa emäntää/isäntää kokkaamisessa, grillin sytyttämisessä, siivoamisessa ja yleisen järjestyksen ylläpidossa.
7. Pyhästi lupaan ja vannon, etten missään tilanteessa lausu runoani Sivistys, vaikka kuinka tekisi mieli.
Kyllä, tästä juhannuksesta tulee hyvä, parempi kuin koskaan ennen.
Siis jos ei lasketa niitä lapsuuden juhannuksia, kun sai olla rauhassa kotona, leikkiä naapuruston lasten kanssa, juoda limukkaa 0,33 l lasipulloista, joita jussiksi ostettiin aina korillinen, ja jolloin sai aamuyöllä pissalla käydessään ihmetellä, miksi isä nukkuu kodinhoitohuoneen lattialla.
Oi niitä aikoja. Runoilija Harri Holtinkoskea mukaillen:
Lapsuuden iloista ei tullut päänsärkyä.
Leppoisaa jussia kaikille!
Muistakaa, että tarkoitus on rentoutua, ei pitää väkisillä hauskaa!
mä olen onneksi selvinnyt juhannuksista koko tämän vuosituhannen olemalla töissä
tai ainakin valehtelemalla olemassa töissä
eiku, äh. yksi juhannus meni helsingissä. kaupungissa oli myös yksi kaveri, ja ratikassa taisin nähdä kolmannenkin ihmisen
se oli kuski
Posted by
-äS |
22/6/06 14:22
Oi, Kössi, tuota tullaan näillä lakeuksilla siteeraamaan jussina useita kertoja!
Heti printtinä ulos!
Kiitos, juhannushan alkoikin suorastaan sutjakkaasti! Et sattuisi vielä tietämään, kenen suusta tuo on lähtöisin?
Posted by
Mirva |
22/6/06 15:17
Laurentius Petrin saarnakokoelmasta Selityxet Joca-Päiväisten Huomen-Ehto- ja Ruocalucuin eli Siunausten yxinkertasil Saamoil edespannut Laurentius Petri Aboico Minist. Verbi Dei in Loimi-Joki. A. 1644.
Posted by
-äS |
22/6/06 15:28
Lähetä kommentti