Kasvuston tarina jatkuu...
Kuten uhkasin, taimiplantaasini tarina saa jatkoa. Ainakaan toistaiseksi ei vihermämmipeukalointini ole sammuttanut kasvun luontaista janoa pienokaisistani.
Taimia on nyt jo hurjat 43 kappaletta ja uudet taimilapsoset nostavat päätään taimitarhassa lähes päivittäin. Niiden siirtäminen omiin purkkeihin on taimiprojektini suurin huoli edelleen ja tilan ahtaus on ilmeinen. Purkunoitakin on jo 18, ja lapsoset joutuvat jo jakamaan tilojaan!
Ajatukseni täyttävätkin nyt huolet taimilapsosteni riittävästä tilan-, valon-, ja ravinteiden saannista. Olen kantanut selkä vääränä multaa ja ruukkuja, mittaillut lannoitekasteluvesien oikeita annostuksia, ja ostanut uuden kastelukannun ja telineen taimilleni. Seuraan huolestuneena säätiedotusten hallanvaaroja, vaikka kolmannen kerroksen lasitettu parveke ei ehkä ihan vastaa "alavia maita", jonne meteorologit hallanvaaraansa ennustelee. Mutta eihän vara venettä kaada, eihän?
"Primus inter pares"
Jo viime postauksessa esittelemäni plantaasini ylpeys jatkaa kukoistustaan. Se pääsikin uutukaiseen taimitelineeseen parhaalle paikalle. Siihen olenkin panostanut nyt kaiken ihailun ja kannustuksen. Ja se ansaitsisi jo nimen. Nimiehdotuskilpailu siis alkakoon!
Voisin kertoa hänestä hieman lisää. Hän siis on itänyt Pariisin kukka- ja lintutorilta ostetuista siemenistä kaikkein innokkaimmin. Hänestä tulee kukka, mutta ei ole tietoa vielä, minkä värinen tai kokoinen. Hän on jo pienenä rakenteeltaan vanttera, kavereitaan muhkeampi ja hyvin elinvoimainen. Mikä hänen nimensä olisi? (Ehdotuksia kommenttilootaan.)
Pohdin toki mitä seuraa, jos näin tunteellinen tyyppi synnyttää kasviin kovinkin tunneperäisen suhteen. Esimerkiksi takavuosina joulukuusi päätti ryhtyä kukkimaan ja kasvattamaan uutta vihreää elonmerkkiä oksiensa päähän. Siitäkö jo kaveri tulemaan. Elettiinkin jo pitkälti helmikuun kolmatta viikkoa, kun kukkiva kuusi vietiin itkua tuhertaen roskalaatikkoon. Ehkä olen oppinut luopumaan?
Taimitarha eli alkukoti
Tästä viattoman näköisestä taimitarhasta ne kaikki penteleet putkahtivat maailmaan ja uutta pukkaa päivittäin murhetta ja huolta aiheuttamaan. Minkä kylvää sen niittää.
Plantaasini pääsato
Tässä rivistössä majailevat myöhäisherännäiset ja muut hitaasti itäneet reppanat. Kuinka nämäkin poloiset voin luotsata läpi lyhyen, mutta vähälumisen Suomen suven?
Tarina jatkuu...
Taimia on nyt jo hurjat 43 kappaletta ja uudet taimilapsoset nostavat päätään taimitarhassa lähes päivittäin. Niiden siirtäminen omiin purkkeihin on taimiprojektini suurin huoli edelleen ja tilan ahtaus on ilmeinen. Purkunoitakin on jo 18, ja lapsoset joutuvat jo jakamaan tilojaan!
Ajatukseni täyttävätkin nyt huolet taimilapsosteni riittävästä tilan-, valon-, ja ravinteiden saannista. Olen kantanut selkä vääränä multaa ja ruukkuja, mittaillut lannoitekasteluvesien oikeita annostuksia, ja ostanut uuden kastelukannun ja telineen taimilleni. Seuraan huolestuneena säätiedotusten hallanvaaroja, vaikka kolmannen kerroksen lasitettu parveke ei ehkä ihan vastaa "alavia maita", jonne meteorologit hallanvaaraansa ennustelee. Mutta eihän vara venettä kaada, eihän?
"Primus inter pares"
Jo viime postauksessa esittelemäni plantaasini ylpeys jatkaa kukoistustaan. Se pääsikin uutukaiseen taimitelineeseen parhaalle paikalle. Siihen olenkin panostanut nyt kaiken ihailun ja kannustuksen. Ja se ansaitsisi jo nimen. Nimiehdotuskilpailu siis alkakoon!
Voisin kertoa hänestä hieman lisää. Hän siis on itänyt Pariisin kukka- ja lintutorilta ostetuista siemenistä kaikkein innokkaimmin. Hänestä tulee kukka, mutta ei ole tietoa vielä, minkä värinen tai kokoinen. Hän on jo pienenä rakenteeltaan vanttera, kavereitaan muhkeampi ja hyvin elinvoimainen. Mikä hänen nimensä olisi? (Ehdotuksia kommenttilootaan.)
Pohdin toki mitä seuraa, jos näin tunteellinen tyyppi synnyttää kasviin kovinkin tunneperäisen suhteen. Esimerkiksi takavuosina joulukuusi päätti ryhtyä kukkimaan ja kasvattamaan uutta vihreää elonmerkkiä oksiensa päähän. Siitäkö jo kaveri tulemaan. Elettiinkin jo pitkälti helmikuun kolmatta viikkoa, kun kukkiva kuusi vietiin itkua tuhertaen roskalaatikkoon. Ehkä olen oppinut luopumaan?
Taimitarha eli alkukoti
Tästä viattoman näköisestä taimitarhasta ne kaikki penteleet putkahtivat maailmaan ja uutta pukkaa päivittäin murhetta ja huolta aiheuttamaan. Minkä kylvää sen niittää.
Plantaasini pääsato
Tässä rivistössä majailevat myöhäisherännäiset ja muut hitaasti itäneet reppanat. Kuinka nämäkin poloiset voin luotsata läpi lyhyen, mutta vähälumisen Suomen suven?
Tarina jatkuu...
Älyttömästi kukkia sulla! Hui!
Jonkun on kai aloitettava, vaikka nimiehdotukseni ei eittämättä kovin lupaava olekaan.
Miten olisi d'Artagnan?
Lempinimenä voisi sitten olla vaikka syntyperästä etäisesti muistuttava, mutta huomattavasti kotimaisempi d'Arska.
Posted by
Mirva |
9/6/06 11:31
hieman rikkaampana hankkisin itselleni minisiilin jolle antaisin nimeksi Raul
sillä tavalla latinalaisittain äännettynä
"Tissit" kun on jo käytetty
Posted by
-äS |
9/6/06 16:52
Lähetä kommentti