Kottola

Asioita voi ottaa kevyesti, tai sitten umpi tosikkomaisen tiukkapipoisesti. Seuraavan vuodatuksen tulkinnassa suosittelen käytettävän jälkimmäistä lähestymistapaa.

Miksi ihminen kiintyy johonkin paikkaan, aikaan, todellisuuteen ja ihmisiin niin voimaperäisesti, että niistä luopuminen aiheuttaa vähäistä suurempaa tuskaa?

Esimerkki: Olen muuttamassa pois Vaasasta kymmenen vuoden jälkeen. Miksi minun täytyy käydä Tapsan grillillä syömässä dramaattinen viimeinen Herkkupala? (Kyseessä on grilliruoka, jota ei todistettavasti saa mistään muualta koko Suomessa, ja josta pidän tietty suunnattomasti.)

Miksi täytyy fiilistellä kaiken viimeisen kanssa? Viimeinen pubivisa, viimeinen måndagsklubben, viimeinen se ja tämä? Mikä tämä viimeisyyden dramatiikka oikein on? Mitä eroa on viidenneksi kymmenenneksi viimeisen ja viimeisen måndagsklubbenin välillä? No ehkä tietty se, että tuolloin muinoin ei tiedostanut kaiken katoavaisuutta. Kai se on se luopumisen tuska, totutun katoaminen ja muutosvastarinta ynnä tulevaisuuden pelko.

Asia ei kai ole autettavissa. Voi vain välttää näiden tunteiden paisuttelua. Muutoin nämä säälittävät luopumisentuskaiset, kaiken kadotetun kauniiksi tekevät ja kaihomielelle saattavat nostalgiatunnelmat on vain elettävä läpi.

Mutta juurikin vain asioita voi rationalisoida noin, mutta ihmisiä ei voi. Voi itkunpillahdus, kun raastaa lakata jakamasta samaa todellisuutta noin satojen hyvien kavereiden ja tuttavien kanssa.

Ja kun jo kuvittelee, että tuskahelvetin esikartano olisi jo saavutettu näitä kaikkia luopumisia tuumien...





...niin sitten olette vielä te ystävät.




...itkettää.

kertoi:: Rique Rique Sputnik on perjantaina, helmikuuta 17, 2006 kello:: 06:34 | permalinkki