Tärkeintä elämässä on puutarhanhoito.
Eikä sekään ole kovin tärkeää.
Tämän vanhan, tiettävästi kiinalaisen, sanalaskun viitoittamalla tiellä avaudun tuokion verran puutarhanhoidon etiikasta ja moraalista.
Ne kukkii, mutta millä oikeudella?
Missäpä muualla kuin sormet multaan upottamalla, voi edes aavistella lopputulosta?
Tässä monimutkaistuvassa maailmassa vain puutarhanhoito muistuttaa hämärän konkreettisesti siitä, mistä ehkä on oikeastaan kysymys.
Kylvät siemenen ja se itää, jos itää. Kasvatat ja hellit pikku taimea ja kirva iskee tahi punkki. Sitten kasvit kasvavat ja kukoistavat kunnes iskee kuivuus. Lisäät ponnistelujasi, mutta mikään ei ole siltikään varmaa. Kasvaa vinoon, ei kuki, iskee taas punkit ja kirvat, ja kuivuus. Osa kuolee, osa ryhtyy kukkimaan. Lannoitat ja iloitset kasvun ihmeestä.
Ja sitten ne kukkii. Nehän kukkii niin kauan, kuin jaksaa taistella niiden luontaista lisääntymisviettiä vastaan. Eli ne kukkii niin kauan, kuin kerää niiden siemeniä synnyttävät lakastuneet kukinnot pois. Tunnet huonoa omaa tuntoa niiden viettien kastroimisesta oman esteettisen nautinnonhalun vuoksi. Näet kuinka ne riutuu lehdistä ja varsista ja sitkeästi kukkivat voidaksensa turvata seuraavan sukupolven ja tuottaakseen siemeniä. Ja joka kerta siemenkodan pois nyppäistessä tiedät, että ne kukkivat yhä innokkaammin lisiäkseen, mutta eivät lisi.
DILEMMA
Teenkö oikein ilakoimalla kukkien estetiikasta vai olenko epäreilu kasveja kohtaan, kun en heidän lisääntymispyrkimyksiä myöskin kunnioita? Alkuperäinen ajatushan oli, että olisipa kiva kasvattaa kukkia. Nyt olen saanut kukat, mutta entä sitten? Oliko minulla oikeutta tällaiseen? Onko minulla kasvattajana vastuu toteuttaa myös kasvien seuraavan sukupolven selviäminen ja kukoistus? Minähän tämän aloitin ostamalla ja kylvämällä ne siemenet. Mihin moraalinen vastuuni päättyy? Mikä on oikein?
Käykö minulle lopulta kuin Steve Irwinille, joka härnäsi aikansa, ja jota lopulta, ja ehkäpä aivan oikeutetusti, rausku rankaisi?
Mikä on tärkeää, vai onko mikään? Crikey!
Tämän vanhan, tiettävästi kiinalaisen, sanalaskun viitoittamalla tiellä avaudun tuokion verran puutarhanhoidon etiikasta ja moraalista.
Ne kukkii, mutta millä oikeudella?
Missäpä muualla kuin sormet multaan upottamalla, voi edes aavistella lopputulosta?
Tässä monimutkaistuvassa maailmassa vain puutarhanhoito muistuttaa hämärän konkreettisesti siitä, mistä ehkä on oikeastaan kysymys.
Kylvät siemenen ja se itää, jos itää. Kasvatat ja hellit pikku taimea ja kirva iskee tahi punkki. Sitten kasvit kasvavat ja kukoistavat kunnes iskee kuivuus. Lisäät ponnistelujasi, mutta mikään ei ole siltikään varmaa. Kasvaa vinoon, ei kuki, iskee taas punkit ja kirvat, ja kuivuus. Osa kuolee, osa ryhtyy kukkimaan. Lannoitat ja iloitset kasvun ihmeestä.
Ja sitten ne kukkii. Nehän kukkii niin kauan, kuin jaksaa taistella niiden luontaista lisääntymisviettiä vastaan. Eli ne kukkii niin kauan, kuin kerää niiden siemeniä synnyttävät lakastuneet kukinnot pois. Tunnet huonoa omaa tuntoa niiden viettien kastroimisesta oman esteettisen nautinnonhalun vuoksi. Näet kuinka ne riutuu lehdistä ja varsista ja sitkeästi kukkivat voidaksensa turvata seuraavan sukupolven ja tuottaakseen siemeniä. Ja joka kerta siemenkodan pois nyppäistessä tiedät, että ne kukkivat yhä innokkaammin lisiäkseen, mutta eivät lisi.
DILEMMA
Teenkö oikein ilakoimalla kukkien estetiikasta vai olenko epäreilu kasveja kohtaan, kun en heidän lisääntymispyrkimyksiä myöskin kunnioita? Alkuperäinen ajatushan oli, että olisipa kiva kasvattaa kukkia. Nyt olen saanut kukat, mutta entä sitten? Oliko minulla oikeutta tällaiseen? Onko minulla kasvattajana vastuu toteuttaa myös kasvien seuraavan sukupolven selviäminen ja kukoistus? Minähän tämän aloitin ostamalla ja kylvämällä ne siemenet. Mihin moraalinen vastuuni päättyy? Mikä on oikein?
Käykö minulle lopulta kuin Steve Irwinille, joka härnäsi aikansa, ja jota lopulta, ja ehkäpä aivan oikeutetusti, rausku rankaisi?
Mikä on tärkeää, vai onko mikään? Crikey!
Lähetä kommentti